Valtuustopuhe ja ponsiesitys strategiaohjelmasta vuosiksi 2009 - 2012
Strategiaseminaarissa jo käsiteltiin tärkeitä asioita, ja tässä paperissa, kun luin sitä läpi, siellä puhutaan erittäin paljon siitä, kuinka syrjäytymistä ja eriarvoistumista voidaan poistaa.
Siellä mm. todetaan: ”kaupunkilaisten keskinäinen eriarvoisuus ja kaupunkiköyhyys vähenee, elvytyksessä on keskeistä syrjäytymisen ehkäiseminen, terveyseroja kavennetaan vaikuttamalla mm. tuloeroihin, hyvinvointipalvelujen saatavuus ja laatu turvataan, tuetaan heikossa asemassa olevia lapsiperheitä, pitkäaikaisesti toimeentulotuen varassa elävien arjessa selviytyminen paranee, köyhyys vähenee, työelämän ulkopuolella pitkään olleiden palvelut turvataan”.
Kuitenkin sitten samaan aikaan siellä sanotaan, että ”suuntaudutaan ydintehtäviin, hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen priorisointitarve lisääntyy tiukkenevan talouskehityksen vuoksi, toimenpiteet kohdistetaan nuorempiin työttömyysuhanalaisiin ja lyhyen aikaa työttöminä olleisiin pitkittyvän työttömyyden ehkäisemiseksi ja kaikkia palveluja ei ole mahdollista tuottaa aiemmassa laajuudessa”.
Aina silloin kun puhutaan priorisoinnista ja siitä, että joitakin henkilöitä tulisi jättää palvelujen ulkopuolelle, niin tuntuu aika kamalalta niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat tämän kohteena. Jo tällä hetkellä meillä on paljon palveluissa heikkouksia, meillä jää useita ihmisiä ilman niitä palveluita, joita he välttämättä tarvitsisivat. Meillä on puhuttu tänään jo paljon siitä, kuinka meillä on vanhuksia ilman hoitopaikkaa. Heillä ei ole tarpeeksi palvelutalo- tai vanhainkotipaikkoja.
Samalla tavalla tässä strategiassa ei ole otettu kantaa tuloerojen pienentämiseen niiden henkilöiden kohdalla, jotka ovat vammansa, sairautensa, pitkäaikaisen työttömyyden, pienen eläkkeen tai pienten tulojensa takia pitkäaikaisesti riippuvaisia toimeentulotuesta.
Strategiassa ei myöskään mainita sanallakaan leipäjonojen poistamiseen tähtääviä toimenpiteitä.
Meillä on ollut leipäjono pitkän aikaa jo kansallisena ja sanotaan kaupungin häpeäpilkkuna. Ne on otettu aivan sellaisena tietynlaisena olemassa olevana yhtälönä, että niille ei voida tehdä mitään.
Kaupungilla on ollut paljon rahaa tässä kyseisien vuosien aikana, tämä ongelma olisi voitu korjata. Nyt puhutaan siitä, että on tulossa taantuma tai ollaan jo siinä ja ollaan menossa syvenevään lamaan, mutta kyllä meidän täytyy kuitenkin ottaa vastuu niistä henkilöistä, jotka elävät siinä köyhyydessä. Meidän täytyy puhua köyhyydestä, koska se on olemassa. Meillähän oli tämä Tietokeskuksen mainio kirja, jossa kerrottiin siitä, minkä näköistä kaupunkiköyhyys on. Sitä on olemassa, on olemassa nälkää. Ja meillä jaetaan ruokaa, joka ei kelpaa enää edes eläimille, niin meillä on sitten henkilöt, jotka jonottavat sitä tuolla, lapsiperheet, vanhukset, sairaat, vammaiset.
Toimeentulotuen monen kymmenen prosentin jälkeenjääneisyys yleisestä ansiotason kehityksestä ja varsinkin juuri tämän ruuan hinnan 10 %:n nousuvauhti vuodessa ja asumisen kallistuminen Helsingissä ovat entisestään heikentäneet toimeentulotuen varassa elävien ihmisten elinolosuhteita. Pitkäaikainen riippuvuus toimeentulotuesta on kaventanut näiden ihmisten elinpiiriä ja eristänyt heidät tavallisista elämänkokemuksista ja yleisesti hyväksyttävästä elintasosta.
Monet henkilöt, jotka joutuvat turvautumaan toimeentulotukeen, ovat kertoneet siitä, kuinka he ovat joutuneet luopumaan kaikesta elämiseen liittyvästä. He ovat luopuneet televisiosta, lehtitilauksista, omista ja lastensa harrastuksista, uusista vaatteista, lomahaaveista, tinkineet ruuasta ja kaikesta meille normaalista selviytyäkseen arkensa pyörittämisestä.
Jokaisella meillä varmasti on sellainen toive, että voisi hankkia elintarvikkeensa tasavertaisesti suoraan kaupasta. Meillä on puhuttu siitä, että leipäjonot ovat tulleet, niin kuin sanoin, jäädäkseen, mutta meidän täytyy kuitenkin pyrkiä niiden poistamiseen kaikin mahdollisin tavoin. Ne eivät kuulu pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon. Onpa jopa todettu tutkimuksissa, että siinä jaetaan samanlaista elämänkokemusta ja sillä on voimaannuttavia vaikutuksia, mutta kyllä tällaisessa yhteiskunnassa kokemukset ja yhteenkuuluvaisuuden tunteet täytyy löytyä muualta kuin siitä, että seisoo leipäjonossa, satoi tai paistoi.
Suomessa on tehty paljon viime vuosina tutkimuksia siitä, mitkä yhteiskuntapoliittiset päätökset ja toimenpiteet ovat johtaneet ihmisten eriarvoistumiseen ja leipäjonojen syntymiseen, ja on laadittu ja annettu myös paljon ehdotuksia niitten korjaamiseksi. Myös maaliskuussa julkaistussa väitöskirjassa todetaan, että köyhyyden tehokas poistaminen on mahdollista ja kaikkein parhaiten tuntuisi tehoavan se, että toimeentulotuen tasoa nostetaan.
Strategiaohjelmassa korostetaan tuntuvia rakennus- ynnä muita investointeja ja niiden yhteiskunnallisia elvytysvaikutuksia. Samalla tavalla meidän tulee ajatella köyhyyden ja leipäjonojen poistamista kuntalaisiin suuntautuvina investointeina, jotka tuottavat elvyttäviä hyvinvointivaikutuksia niin henkilöiden kuin perheiden elämään.
Tämän vuoksi teen seuraavan ponsiehdotuksen:- Hyväksyessään strategiaohjelman kaupunginvaltuusto edellyttää, että strategiaohjelman mukaisen kaupunkilaisten keskinäisen eriarvoisuuden ja kaupunkiköyhyyden vähentämiseksi ja tätä kautta leipäjonojen poistamiseksi ryhdytään konkreettisiin toimenpiteisiin valtuustokauden aikana. Tarkastelun kohteeksi tulee ottaa mm. toimeentulotuen käytön lisääminen niiden henkilöiden ja perheiden ihmisarvoisen elämän varmistamiseksi, jotka joutuvat turvautumaan toimeentulotukeen pitkäaikaisesti mm. sairauden, vamman, vanhuuden, rakennetyöttömyyden tai pienten ansiotulojen vuoksi.
Tutkimusten mukaan alimmassa tuloryhmässä tulojen korotus suuntautuu suoraan kotimaiseen peruskulutukseen, joten toimeentulotuen käytön lisäämisellä olisi myös ostovoiman lisääntymisen kautta elvytysvaikutuksia. Helsingin nykyisiä toimeentulotukimenoja tarkasteltaessa on huomioitava, että valtio korvaa perustoimeentulotuen kustannuksista Helsingille 50 %, täydentävän ja ehkäisevän tuen osalta valtio osallistuu kustannuksiin valtionosuusjärjestelmän kautta.
